perjantai 7. maaliskuuta 2014

Ruusuilla tanssimista?


Jokainen cheerleaderi ja hänen läheisensä tietää, että valmistautuminen kilpailuihin on rankkaa. Jokainen urheilija tietää, miltä tuntuu, kun kilpailuohjelmaa aletaan kasaamaan kokonaisuudeksi. Uusia taitoja on harjoiteltu ahkerasti, vanhoja hiottu paremmiksi, opeteltu tekemään juttuja uuden parin tai ryhmän kanssa ja tämä kaikki on saavuttanut pisteen, jossa ne menevät ainakin jotenkuten – kun ne tehdään yksittäin tai lyhyemmissä pätkissä. 

Tämän jälkeen kisaohjelman tekemisessä alkaa vaihe, jossa jutut pitäisikin saada tehtyä kokonaiseen kisaohjelmaan ja vielä onnistuneesti. Tämä vaihe on yleensä niin urheilijan kuin valmentajankin näkökulmasta kauden rankin vaihe. Silloin urheilijana tuntuu, että mikään ei onnistu ja epäonnistumiset turhauttavat. Treenien jäljiltä ovat lihakset kipeinä, mustelmia ja kolhuja kroppa täynnä ja illalla sänkyyn kaatuessa toivoo, että yö olisi normaalia pidempi ennen seuraavaa aamua ja töitä tai koulua ja taas seuraavia treenejä.

Valmentajana joutuu miettimään ja arvioimaan vaikeita asioita sekä ohjelmasta että urheilijoiden tekemisestä: onko ohjelma liian vaikea joukkueelle, onko kisajoukkue valittu oikein vai tekisikö joku varalla olevista jonkun paikkoja onnistuneemmin, millainen on urheilijoiden jaksamistaso, onko turvallista tehdä näin paljon toistoja, milloin lepopäivä tai kevyemmät treenit ovat tarpeen jne.

Nämä kaikki pätevät niin harrastekisoihin kuin arvokisoihinkin. Kuitenkin, mitä korkeammalle tasolle mennään, samalla myös tekniikoiden vaikeustaso nousee yhdessä odotusten ja vaatimusten kanssa. Näiden myötä myös urheilijoilta vaaditaan parempaa fysiikkaa, hioutuneempaa tekniikkaa ja unohtamatta myöskään psyykkisen valmistautumisen tärkeyttä tai sosiaalisia taitoja joukkueen sisällä. Valmentajien haastavana tehtävänä on toimia luotsiveneinä tämän kaiken läpi.

Henkilökohtaisesti tähän asti kulunut kevät on ollut poikkeuksellisen vaativa; aina ei ole ollut helppo luovia erilaisten roolien ja vastuiden keskellä ja kahden maajoukkueen välillä. Erilaisia asioita kun luonnollisesti odotetaan maajoukkueurheilijalta ja maajoukkuevalmentajalta. 

MM-valmistautuminen ei siis todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Se on rankkaa ja välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa puurtamista, joka vie lähes kaiken vapaa-ajan. Siltikin se on todella palkitsevaa ja ehdottomasti kaiken sen työn arvoista. Ensimmäisen palkinnon saa sekä urheilijana että valmentajana, kun taidot alkavat menemään ohjelmaan ja kokonaisuus alkaa näyttää pikku hiljaa siltä miltä pitääkin. Hienointa on tietenkin se, että on ylipäätään ansainnut tilaisuuden ja mahdollisuuden päästä edustamaan Suomea maailmalle – se kun ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.


Siksi tämä kirjoitus on kaikille suomalaisille urheilijoille ja valmentajille suunnattu - etenkin kaikille Suomen maajoukkueiden urheilijoille ja valmentajille – jaksetaan kannustaa ja tukea toisiamme, kun on rankkaa! 
Together we can!
#KeepUpTheGoodWork
#WorkIsWorthIt
#MemberOfBigBlueNation


- Marica

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä Marica, hieno kirjoitus! Tsemppiä kisavalmistautumiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos! :)
-Marica