Jokainen cheerleaderi ja hänen läheisensä tietää, että valmistautuminen kilpailuihin on rankkaa. Jokainen urheilija tietää, miltä tuntuu, kun kilpailuohjelmaa aletaan kasaamaan kokonaisuudeksi. Uusia taitoja on harjoiteltu ahkerasti, vanhoja hiottu paremmiksi, opeteltu tekemään juttuja uuden parin tai ryhmän kanssa ja tämä kaikki on saavuttanut pisteen, jossa ne menevät ainakin jotenkuten – kun ne tehdään yksittäin tai lyhyemmissä pätkissä.
Tämän jälkeen kisaohjelman tekemisessä alkaa vaihe, jossa
jutut pitäisikin saada tehtyä kokonaiseen kisaohjelmaan ja vielä onnistuneesti.
Tämä vaihe on yleensä niin urheilijan kuin valmentajankin näkökulmasta kauden
rankin vaihe. Silloin urheilijana tuntuu, että mikään ei onnistu ja
epäonnistumiset turhauttavat. Treenien jäljiltä ovat lihakset kipeinä,
mustelmia ja kolhuja kroppa täynnä ja illalla sänkyyn kaatuessa toivoo, että yö
olisi normaalia pidempi ennen seuraavaa aamua ja töitä tai koulua ja taas
seuraavia treenejä.
Valmentajana joutuu miettimään ja arvioimaan vaikeita
asioita sekä ohjelmasta että urheilijoiden tekemisestä: onko ohjelma liian
vaikea joukkueelle, onko kisajoukkue valittu oikein vai tekisikö joku varalla
olevista jonkun paikkoja onnistuneemmin, millainen on urheilijoiden
jaksamistaso, onko turvallista tehdä näin paljon toistoja, milloin lepopäivä
tai kevyemmät treenit ovat tarpeen jne.
Nämä kaikki pätevät niin harrastekisoihin kuin
arvokisoihinkin. Kuitenkin, mitä korkeammalle tasolle mennään, samalla myös tekniikoiden
vaikeustaso nousee yhdessä odotusten ja vaatimusten kanssa. Näiden myötä myös
urheilijoilta vaaditaan parempaa fysiikkaa, hioutuneempaa tekniikkaa ja
unohtamatta myöskään psyykkisen valmistautumisen tärkeyttä tai sosiaalisia
taitoja joukkueen sisällä. Valmentajien haastavana tehtävänä on toimia
luotsiveneinä tämän kaiken läpi.
Henkilökohtaisesti tähän asti kulunut kevät on ollut
poikkeuksellisen vaativa; aina ei ole ollut helppo luovia erilaisten roolien ja
vastuiden keskellä ja kahden maajoukkueen välillä. Erilaisia asioita kun
luonnollisesti odotetaan maajoukkueurheilijalta ja maajoukkuevalmentajalta.
MM-valmistautuminen ei siis todellakaan ole ruusuilla
tanssimista. Se on rankkaa ja välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa puurtamista,
joka vie lähes kaiken vapaa-ajan. Siltikin se on todella palkitsevaa ja ehdottomasti
kaiken sen työn arvoista. Ensimmäisen palkinnon saa sekä urheilijana että
valmentajana, kun taidot alkavat menemään ohjelmaan ja kokonaisuus alkaa
näyttää pikku hiljaa siltä miltä pitääkin. Hienointa on tietenkin se, että on ylipäätään
ansainnut tilaisuuden ja mahdollisuuden päästä edustamaan Suomea maailmalle –
se kun ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.
Siksi tämä kirjoitus on kaikille suomalaisille urheilijoille
ja valmentajille suunnattu - etenkin kaikille Suomen maajoukkueiden urheilijoille
ja valmentajille – jaksetaan kannustaa ja tukea toisiamme, kun on rankkaa!
#KeepUpTheGoodWork
#WorkIsWorthIt
#WorkIsWorthIt
#MemberOfBigBlueNation
- Marica
2 kommenttia:
Hyvä Marica, hieno kirjoitus! Tsemppiä kisavalmistautumiseen.
Kiitos! :)
-Marica
Lähetä kommentti